Hyvästi Kinilow (Kirjoitettu 24.9.2014 koskee 22.9.2014)
Maanantai 22.9. oli viimeinen päivä Highland resortissa Kinilowin kylässä. Sää oli hieman sateinen edellisenä iltana ja luvassa oli seuraavaksikin päiväksi sateita. Illalla olimme syöneet pohjanoteerausillallisen, joka oli Highlandissa kallein syömämme ateria, 45 € yhteensä! En haluaisi erityisesti sitä muistella, mutta siinä oli valtavat grillatut kalat molemmille ja milloin ne oli grillattu, on hieman epäselvää, hieman haaleaa kun oli ja vähän tukkaisen makuistakin. Lisäksi tilasimme papuja valkosipulilla, joka oli hyvää, kuten aina. Sitten kuvittelimme tilaavamme ituja kuivatun retiisin kera, mutta saimme jotain mielettömän tulista kasvismössöä, jossa ei ollut mitään tuntemaamme kasvista. Söin kyllä (minä=Kaisu en). Riisiä ja kokikset. Niin ja kahvit. Muuten kaikki olisi ollut ihan okei, mutta kala oli siis ikääntyneen makuista.
Jep siis sapuska alkoi tökkiä ja KCF:n setä kanoineen kutsui Manadon kaupunkiin, joten päätimme aamulla lampsia managerin luokse kyytiä järjestämään. Aina niin iloinen ja ystävällinen manageri sanoikin, että no problem. Ja hetken kuluttua muutaman puhelun jälkeen niitä sitten olikin, koska kaikki autot olikin ajossa. No, piti soittaa mittari-taksi (but no problem with that, mittaritaksikyyti Sulawedellä on halpaa sekin). Toinen vaihtoehto olisi ollut mennä bussilla, mutta pelkkä ajatuskin saa minut nauramaan itseni hengiltä. Indonesialaiset bussit ovat melkoisia. Ne ovat pieniä ja vanhoja. Eturenkaat ovat hyvin takana, mikä saa nokan näyttämään hyvin ärjyltä. Tuulilasiin on kirjoitettu englanniksi, jotain tyyliin ”King of the Majestety” mikä on outoa, koska kukaan ei puhu englantia. Mutta se varsinainen tappava naurun aihe on se, että bussit ovat ihan järjettömän täyteen pakattuja: ihmisiä, durianeja, laukkuja, pusseja, kanoja, kirjoja… Mitään ruumiinosaa ei voi liikuttaa kuin yhdessätuumin. Joten menimme siis taksilla. Mitään yhteistä kieltä meillä ei ollut kuskin kanssa, joten aina niin huolehtivainen manageri sopi meidän ja kuskin kanssa kaiken hyvin tarkaa. 40 km matka Manadoon kestää noin tunnin, perillä kolme tuntia ja sitten takaisin tarkalleen samasta kohtaa, mihin kuski meidät jättää tasan kello yksi. Ja matkaan. Matkalla satoi hieman ja välillä hieman enemmän, mutta perillä Manadossa sade loppui. Kuski jätti meidä yhden Mallin nimittäin Mega-Mallin edustalle ja sovimme vielä kerran, että ”satu, satu” eli kello yksi. Muita vaihtoehtoja olisi ollut HyperMega-Mall ja joku vielä superlatiivisempi-Siwa, mutta tämä perus-Mega riitti meille oikein hyvin.
Eikun ostoksille. Mega-Mall on kuin mikä tahansa ostoskeskus mutta se meteli. Suomessakin tavaratalomuzakki ärsyttää, mutta Indonesiassa ei hifistellä, vaan luotetaan Watteihin ja niitä riittää. Kuin tuhannet belsebuubin torvet olisivat töräyttäneet kaikella voimalla astuessamme tavaratalon uumeniin. Yllättävän äkkiä siihen tottuu (minä=Kaisu en), mutta en vain pysty ymmärtämään sen metelin tarkoitusta.
Pyörimme vaatekaupoissa tarkoituksena ostaa jotain tuliaisia. Lukuisat ystävälliset myyjättäret ja myyjät pyörivät ympärillä ja auttoivat ilman yhteistä kieltä minkä vain kykenivät. Jotain pientä lopulta löysimme ja saimme vaikeuksista huolimatta myös maksettua ostoksemme. Tähän tarvitiin neljä myyjää ja vihdoin se viides, jolla oli kassakoneen avain. Saimme ostosten mukana keräilytarroja; riittävä määrä niitä ja olisimme saaneet kattilan alennuksella! Tämän jälkeen suunnistimme ruokaosastolle kahvipapuja etsimään. Ei muuten ole papuja vain erilaisia instant muotoja kahvista. Se kyllä harmittaa. Olisin halunnut paikallisia kahvipapuja, mutta ei vaan löydy. Ruokakaupassa soi musa niin kovaa, että meinas järki lähteä.
Luin netistä tarinaa Kopi Luvukista eli Sivettikissanpaskakahvista niin, että en enään sitä etsi (jos lukijaa kiinnostaa miksi, googleta). No täytyy toivoa, että löytäisin haluamani lentokentältä. Ruokakaupat ulkomailla ovat mukavia paikkoja ihmetellä. Pyörimme ympäri kauppaa ja paljon on tuoteitta, joille ei meillä ole mitään käyttöä tai me ei vaan tiedetä, miten niitä käytetään. Ostimme merilevän makuisia sipsejä ja hieman karkkia. Niin ja pienen pienen paketin sitä instant kahvia.
Kentucyn kanasedän puodista ostimme kana- ja kalahamppari aterian ranskiksilla. Perunat ei ollut kummoisia mutta maistuivat kyllä hyville pitkän riisi dietin jälkeen. Hampparia oli terästetty aasialaiseen tapaan kunnon chili plöräyksellä. Kaikenkaikkiaan kuitenkin hyvää.
Paluumatkalla oli hieman ongelmia. Satu ei ollut yksi vaan kaksi, dua! Odotimme sinistä taksia suomalaiseen tapaan juuri niinkuin oli sovittu, tasan kello yksi ja juuri niillä jalansijoilla kuten sovittu. Taksia ei kuitenkaan kuulunut. Ensimmäinen puolituntia meni niitä näitä turistessa, sitten alkoi jurppia. On sitä parempaakin tekemistä kuin istua ostoskeskuksen portailla ja venata. Tuli epävarma ja tuskainen nuoruus mieleen. Soittaa pläjäytimme itse managerille, joka muistutti taksikuskia sovitusta. Sininen toyota päräytti Mallin portille tunnin myöhässä. Paluumatka oli hupaisa. Ilmeisesti lievän myöhästymisen johdosta kuski päätti oikaista sillä seurauksella, että jouduttiin keskelle hautajaisia tai syntymäpäiviä, kumpia ei oikein selvinnyt. Oikotie oli blokattu umpeen ja kiertotien päälle oli viritetty juhlateltta. Tie oli jo muutenkin ahdas. Autoja meni molempiin suuntiin ja kaiken välissä muutama sata mopoa. Merkillistä on se, ettei kukaan hermostunut ja vaikka se vertaus postimerkistä on kulunut, niin ei se olisi enää mahtunut autojen väliin. Kaikki neuvoivat toisiaan ja antoivat hymyillen merkkejä oikeista ajolinjoista. Mittari tietenkin lauloi, mutta koska vain rupiat rapsahtelivat, jaksoin minäkin hymyillä.
Loppu hyvin kaikki hyvin, kun kuski viimein karautti Highland-resortin portille. Saalina siis pari rättiä, kahavipaketti ja kaksi karkkipussia.
